Esikoiseni 19 vee tuli eilen kotiin viikonlopuksi, kun avomiehellään on yövuorot töissä, eikä tyttö uskalla olla yksin kotona kun pelkää tappavansa itsensä. Voi helvetti, että äidin sydäntä viiltää, kun lapsella on noin paha olla. Sitten hän syö koko ajan ja sen jälkeen oksentaa. Ja ahdistaa aina vaan. Ei tunnu millään tuo sairaus hellittävän otettaan. Sairaalassa hän oli taas kolme viikkoa, lääkitystä muutettiin ja sähköhoitoa sai pari kertaa, kunnes taas kieltäytyi hoidosta.

Minä jo tänään rukoilin, että Luoja ottaisi minulta hengen, että tyttö parantuisi, mutta eipä taida meikäläisen henki kelvata. Voi kun ei voi tehdä mitään, että tytön olo paranisi. Olen tänäänkin käynyt kävelyllä, leiponut sämpylöitä ja ehdottanut ties mitä aktiviteettia, mutta kun häntä ei mikään kiinnosta. Ainut mikä innostaa, olisi ryyppääminen, mutta se ei ole sallittujen listalla hänen lääkityksen takia, eikä muutenkaan olisi hyväksi voinnille. Masennus on minullekin tuttu sairaus, samoin syömishäiriö, mutta en mielestäni ole koskaan noin pahoin voinut, kuin tyttäreni nyt.

Ihan väkisin tulee taas mieleen ajatukset, että mitä minä olen tehnyt väärin lapseni kasvaessa? Että minä olen jotenkin aiheuttanut tuon sairauden. Voi luoja, että tämä on raskasta. Ahdistaa ihan pirusti, haluaisin vaan ottaa tytön syliin ja puhaltaa pipin pois. Mutta kun sekään ei enää auta. Tuntuu, että en voi tehdä mitään mikä auttaisi. Huolestuttaa sekin, että miten hänen avomiehensä jaksaa, jos elämä on päivästä toiseen tuota syvää masennusta ja apatiaa. Ei hänen ole tarkoitus tyttäreni hoitaja kuitenkaan olla, vaan rakastettu.

Minun on nyt tosi hankala katsoa sivusta, kun lapseni tekee kuolemaa. Onhan hänellä itsariyrityksiä ollut useita, sekä lääkkeillä, että viiltelemällä, mutta aina olen niiden jälkeen nähnyt valon pilkahduksen jossakin. Nyt tuntuu todellakin toivottomalta. Ei muuta tällä kertaa.