Nimittäin ensimmäinen kurssipäivä on tänään. En ole vuoteen tutustunut uusiin ihmisiin, ja nyt on kuusitoista uutta naamaa edessä. Ja opettaja vielä lisäksi. Oivoivoi. Masennuksessa on ollut sekin huono puoli, että sitä on eristäytynyt tänne kotiin omiin pikku kuvioihinsa. Noh, nyt on vaan oltava reipas, ja ajateltava, että kaikkia muitakin luultavasti jännittää.
Kylläpäs minä nyt teen numeron tästä asiasta. Mutta miun mieli nyt on tällänen. Kaikki menee kuitenkin ihan hyvin, mie vaan turhaan etukäteen jännitän. Tuossa aamulla anivarhain jo heräsin miettimään, ja ajattelin semmoistakin, että miten ihanaa on, kun mies on tuollainen helppo. Siis suora ja rehellinen, ettei pelaile mitään. Mie kun en osaa ihmissuhdepelejä, ja tykkään itekin sanoa asiat suoraan. Ei sitten tarvii toisen arvailla että mitä se nyt miettii mielessään, ja että tykkääköhän se vielä ja muuta.
Tuosta Markosta kun saisi pidettyä kiinni niin olisi loppuelämä tälläistä hyvää ja suhtkoht tasaista. Miun omassa mielessänihän se suurin este loppuelämän sitoutumiselle on. Kun on sellainen pelko ettei miulta mikään onnistu kuitenkaan. Kun ei ole tähän astikaan onnistunut. Mutta tietysti tähän saakka se vika on ollut väärässä miesvalinnassa, kun on pitänyt noita alkoholisteja valita. Marko on onneksi terve ja tavallinen suomalainen perusmies. Tai ei mikään perus, vaan jotenkin tosi erikoinen siinä suhteessa, että hän osaa oikeasti pitää naistaan kuin kukkaa kämmenellä. Siihenkin olen onneksi alkanut jo tottua, etten ihan joka kerta väitä vastaan kun hän kehuu minua.
On tuon Markon seura kuin balsamia haavoille meikäläisen rikkinäiselle sydämelle.
Nyt valmistautumaan, tai siis ravaamaan hermona ympäri kämppää. Keittiönkin ehtii vielä siivota.